Tämä Cottage Fleuri meni sitten sivu suun, kun emme olleet valmiita maksamaan niin kovaa vuokraa. Ihana paikka olisi ollut, kuvittelin jo mielessäni lämpöiset illat ystäväjoukon kera grillaten ja uiden...

****************

Ehkä olisi hyvä vähän selventää, mistä meidän perheen Ranska-innostus oikein lähti. Tai edes suurinpiirtein, sillä mitään yhtä yksittäistä tapahtumaa ei ole.

Miehen kanssa päälle parikymppisinä reissattiin ympäri Euroopaa pariin otteeseen ja jostakin syystä matkan painopiste oli aina Ranskassa. Hyppäsimme junasta pois jossakin aamulla valitussa kohteessa, etsimme retkeilymajan ja leiriydyimme sinne. Aamupalaksi nautimme maitokahvit ja voisarvia. Kiersimme etelärannikkoa pitkin poikin ja aina oli tunne kuin olisi melkein kotiin tullut. Ehkä tässä täytyy alkaa uskoa uudestisyntymiseen ja huomata, että edellisessä elämässäni olimme ranskalaisia? Tosin miehen tapauksessa ranskalainen, joka ei osaa ranskaa.

Tänä kesänä vietimme lomaa Dordognessa, pienessä maalaiskylässä nimeltä Busserolles. Päivät olivat laiskoja ja hitaita, juustot hyviä (tämä mieheni suusta, sillä itse en suuhuni laita mitään, mikä näyttää siltä kuin olisi unohtunut vuodeksi lämpimän kaapin perukoille ja haisee pahemmalle kuin sukkapari viikon jälkeen!) ja viini halpaa. Niistä nauttiessa alkoi itää pienen pieni ajatus kummankin mielessä. Voisiko tämä tunnelma jatkua vielä pidempäänkin?

Loma loppui, niin kuin aina ja kotiin oli palattava. Huomasimme kuitenkin puhuvamme yhä useammin Ranskan-vuodesta. Kun lapset olivat mummin hoivissa ja me istuimme kaksin lämpimässä kesäillassa jotain alkoholipitoista juoden, teimme periaatepäätöksen. Meidän perhe alkaa tähdätä siihen, että syksystä 2007 vaihdamme maisemaa ja kotiin tulemme vuoden kuluttua. Jossakin vaiheessa tähtäin siirtyi aikaisemmaksi ja nyt yritämme päästä lähtemään jo tammikuussa.

Ei se lähteminen kuitenkaan ihan yksinkertaista ole eikä olo Ranskassa pelkkää aurinkoa ja punaviiniä, sen me tajuamme näin lähtöhurmoksessakin. Meillä on kaksi lasta, toinen menossa tokalle ja toinen viisivuotias. Eniten koko lähdössä on mietityttänyt ehkä vanhemman koulu. Olen yrittänyt kuvitella, miltä itsestä tuntuisi repäistä koko elämä pois tutuilta raiteiltaan ja mennä työpaikkaan jossa ei ymmärrä sanaakaan siitä mitä pomo tai työkaverit puhuvat.

Kaikki sanovat, että lapset sopeutuvat nopeasti ja että puolen vuoden kuluttua nuo puhuvat ranskaa kuin vettä vaan. Mutta se puoli vuotta mahtaa olla äärimmäisen rankkaa aikaa. Onko minulla oikeutta tehdä heille niin, viedä ummikkoina toiseen maahan ja jättää kaikki hyvät ystävät tänne Suomeen? Onko heillä enää ystäviä kun tulevat takaisin?

No, tässä sitä nyt kuitenkin ollaan, julmat vanhemmat.  Gisellan kanssa ollaan vaihdettu meilejä vuokrauksesta, samoin Jens tarjosi ensin kerrostaloasuntoa Nizzasta hintaan 1200 euroa/kk, mutta korjasi hinnaksi parin meilin jälkeen 3000 euroa/kk. Juu, merci vaan mutta non, merci! Täytyy sitä ihmisen syödäkin jotain. Vaatimuksina meillä on tällä hetkellä kodin näköinen talo (ei siis mikään lomakylä) jossa on oma uima-allas. Joku siisti kerrostaloasuntokin kävisi, jos se on jossakin Ranskan Rivieralla tai edes lähellä. Niin ja laajakaista pitää olla valmiina. Se on melkein tärkeämpi kuin suihku:-)

Nyt täytyy varmaan tehdä ainakin hetken aikaa oikeita töitä ja lopettaa haaveilu seuraavaksi puoleksi tunniksi. Sen enempää ei ihminen kestä.