Ajoimme eilen ennen lasten koulusta hakua Jarmon kanssa  kohti St Estépheä ja siellä olevaa kahvilaa, kun kaksi kiukkuista joutsenta yritti hyökätä auton kimppuun. Olivat ilmeisesti juuri pesintäpuuhien tms. alussa ja auto koettiin tunkeilijaksi. Ajoimme hitaasti ja ihailimme kauniita lintuja, mutta nämäpä tulivat siipiään levitellen, kaula suorana huutaen kohti autoa. Jouduimme peruuttamaan pois, kun eivät suostuneet väistämään ja nokaniskuja tuli sarjana. Myöhemmin kävimme lasten kanssa katsomassa kyseisiä lintuja vielä hiekkarannalla, mutta ne tulivat suoraan vedestä hurjistuneina kohti. Joutsenet ovat niin isoja lintuja, ettei niiden kanssa viitsi paljoa jäädä mittelemään voimiaan.

Koulun jälkeen auton takapenkillä istuikin sitten kaksi iloisesti höpöttelevää ipanaa. Syykin oli ilmiselvä: LOMA! Kouluun pitää palata vasta 10.3 ja sitä ennen on monta mukavaa asiaa edessä. Lauantaina lähdemme ajelemaan kohti Andorraa ja sunnuntaiksi menemme Barégesiin Pyreeneille hiihtämään. Siellä sitten muutama päivä mutkamäkeä ja reippaina kotiin. Boothin perhe lähtee meidän mukaan, joten lapsilla tullee olemaan hauskoja päiviä mäessä.

Otto sai välitoikkarin loman alkaessa ja kyllä täytyy äidin olla ylpeä! Ranskasta oli yhdeksän A:ta ja kolme B:tä.  Opettaja oli vielä lisännyt, että "Elève agréable et volontaire. Il parle et communique normalement en langue francaise. Stéphanie XXX, professeur de francais spécialisée enfants non francophones"  Matikasta tuli  pelkkää A:ta. Untuva ei  saanut arvosteluja vielä. On meillä kyllä upeat lapset!

Muutakin kivaa on tiedossa. Dumoulinit pyysivät meitä kanssaa Ilé de Ré:lle viikonlopuksi huhtikuussa. Sen jälkeen Marjut ja Mikko tulevat tänne huhtikuun lopulla ja olemme vuokraamassa heidän kanssaa viikoksi asunnon Antibesistä. Sieltä hurmutamme tänne maaseudun rauhaan vielä viikoksi. Mukavaa nähdä taas pitkästä aikaa oikein kunnolla! Heikin ja Marjan kanssa lomailemme kaksi viikkoa Narbonnessa heinäkuun alussa.

Toisinaan olen ollut niin täynnä tätä täällä olemista, mutta nyt kun jäljellä on enää neljä kuukautta ja risat, alkaa pieni haikeuskin nostaa päätään. Miten sitä osaa enää lähteä "kotiin", kun se koti on nyt täällä? Välillä on ollut tosi vaikeaa ja olen odottanut pääseväni Suomeen, mutta nyt kun kotiinpaluu lähestyy, ajatukset on ihan sekaisin. Varmaa on se, että tästä on tullut minulle maa, jonne jätän puolet sydämestäni ja jonne palaamme uudestaan ja uudestaan. Otto palannee meistä ensimmäisenä, sillä jos hän aloittaa ranskalaisessa koulussa Helsingissä, on hänellä heti eka vuonna viikon leirikoulu täällä:-). Onneksi ystävät ovat luvanneet tulla käymään meillä Suomessa ja yritämme päästä tänne viikoksi, pariksi joka vuosi.