Tämän ystävänpäivän lähestyessä olen ajatellut ystävyyttä paljon enemmän kuin yleensä. Vuouden poissaolo kotoa normaaleista sosiaalisista kuvioista, uusien ystävien ja tuttavien löytäminen ja nyt lähestyvä kotiinpaluu on saanut miettimään monenlaisia. Itse olen varmastikin muuttunut, mutta niin ovat ystävätkin. Mutta toivottavasti ystävyys on säilynyt samanlaisena kuin ennenkin.

Kipein ystävyyteen liittyvä muisto on kolmen vuoden takaa, jolloin paras ystäväni lakkasi olemasta paras ystäväni. Pelkkä tämän kirjoittaminen saa kyyneleet silmiin. Itse rakastan tätä ystävääni vielä kovasti, mutta en voi hänen ajatuksiaan muuttaa. Voin vain toivoa, että hän on onnellinen ja että elämä on kohtelee häntä hyvin. Ja voin luvata, että olen aina valmis aloittamaan alusta hänen kanssaan, vuoden tai kymmenenkin vuoden kuluttua. 

Eräs toinenkin ystävyyteni oli katkolla pari kesää sitten. Nyt olemme pikkuhiljaa taas tekemisissä toistemme kanssa, vaikka luottamuksen rakentaminen onkin vaikeaa ja kipeääkin. Mutta täytyy uskoa, että aika tekee tehtävänsä. Ja jos ei tee, niin uskon että pystymme olemaan tekemisissä toistemme kanssa ja tuttaviakin vielä joskus, jos emme enää ihan ystävätasolle pääsisikään.

Ja surkuosastolle pääsee vielä ystävä, jonka kanssa jaoin elämääni  vuosien ajan. Välillä oli pakon sanelema muutaman vuoden tauko, jolloin emme nähneet emmekä pitäneet yhteyttä, mutta ikinä en unohtanut. Ensimmäinen arkaileva meili ja puhelinsoitto "mitä sinulle kuuluu?" saivat välimatkan katoamaan. Joskus pidin tätä ihmistä elämäni tärkeimpänä ihmisenä, soulmatena. Ystäviä taidamme olla yhä, mutta yhä harvemmin ja harvemmin kuulemme toisistamme. Ja silloin kun kuulemme, tuntuu kuin elämämme ja ajatuksemme olisi valovuosien päästä toisistamme. Tiedän, että jokainen kulkee omaa polkuaan, mutta surullista se on silti. Ikäänkuin osa minua olisi kadonnut haipuneen ystävyyden myötä.  Ja samalla pelottaa kuinka vieraalta toinen jo tuntuu, vaikka sitä vastaan yrittää taistella.

Näidän surullisten suhteiden vastapainoksi minua on siunattu ihanilla ihmisillä. Jarmo, aviomieheni ja paras ystäväni joka kestää minua päivä toisensa jälkeen. Tuulikki, serkkuni joka tuntuu enemmän sisarelta, ja on rakkaampi vuosi vuodelta. Marja, jonka kanssa on ihan parasta juoda mukitolkulla kahvia ja parantaa maailmaa. Marjut ja Mikko. Mervi. Anita ja Esa. Esan kanssa seurustelin joskus nuorena pari vuotta ja nyt kirjoittelen kuulumisia hänen vaimonsa kanssa aina silloin tällöin:-). Harri, jonka kanssa olemme uskoakseni muuttuneet naapureista ystäviksi tämän vuoden aikana. Meena ja Martin sekä lapset. Dumoulinin perhe. Tiina ja Jani ja lapset. HT:n ihanat naiset ja monia, monia muita.

Kiva on ollut myös tavata ihmisiä netin kautta. Ihan upouusia tuttavuuksia, mutta myös vanhoja suhteita on lämmennyt uudestaan sen kautta. Olen löytänyt serkkuni Marin,  Päivin ja Pauliinan vuosien jälkeen, samoin toinen Mari laittoi viestiä vuosien jälkeen. Blogi on tuonut ilahduttavia viestejä. Kanssabloggaajista on tullut, jos ei ihan oikeita, niin ainakin virtuaaliystäviä

Ystävyys ei ole aina helppoa. Jokaisella on omat kiireensä ja velvoitteensa. Välillä tuntuu, että voimat ei vain riitä yhteydenpitoon tai että elämä on ollut niin tylsää, että ei ole mitään kerrottavaa. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen että tiukoissa paikoissa ystävyys punnitaan.

Paljon pusuja ja rakkautta kaikille ystävilleni!

 

Oton paras ystävä